Keskustelua tekoälyn kanssa Euroopan ja Aasian rajasta

 

Miten Euroopan ja Aasian välinen raja on syntynyt?

 

Tekoäly: Euroopan ja Aasian välinen raja ei ole yksiselitteisesti määritelty luonnollisen esteen, kuten vuoriston tai joen, perusteella. Sen sijaan se on historiallinen ja kulttuurinen konstruktio, joka juontaa juurensa antiikin aikoihin ja on muotoutunut ajan mittaan eri poliittisten ja kulttuuristen vaikutusten alaisena.

Yksi perustava tekijä Euroopan ja Aasian erottamisessa on ollut Välimeren alueen ja Mustanmeren pohjoispuolella sijaitsevan Euroopan ja Lähi-idän väliset historialliset, kulttuuriset ja poliittiset erot. Tämän lisäksi muun muassa Kaukasuksen vuoristoalue ja Ural-vuoristo ovat toimineet maantieteellisinä rajapintoina, jotka ovat vaikuttaneet Euroopan ja Aasian erottamiseen.

Vaikka rajan tarkkaa sijaintia on historiallisesti vaikeaa määrittää, sitä voidaan pitää enemmänkin kulttuurisena ja poliittisena rajana kuin puhtaasti maantieteellisenä erottimena. Euroopan ja Aasian väliset historialliset, kielelliset ja kulttuuriset erot ovat vaikuttaneet siihen, miten ihmiset ovat mieltäneet ja määritelleet tämän rajan vuosisatojen aikana.

Onko tämä raja muuttunut aikojen kuluessa?

Tekoäly: Kyllä, Euroopan ja Aasian välinen raja on muuttunut ajan mittaan sekä poliittisesti että kulttuurisesti. Historiallisesti katsottuna erilaiset valtakunnat ja imperiumit ovat laajentuneet ja supistuneet, mikä on vaikuttanut rajan sijaintiin ja sen määrittelyyn.

Esimerkiksi antiikin aikana Kreikan ja Rooman valtakunnat käsittivät osan nykyisen Euroopan ja Aasian alueista, ja niiden rajat vaihtelivat ajan myötä. Myöhemmin Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen useat muut valtakunnat, kuten Bysantin valtakunta, vaikuttivat Euroopan ja Aasian välisen rajan sijaintiin eri tavoin.

Keski- ja uuden ajan imperiumit, kuten Ottomaanien valtakunta, myös laajensivat vaikutuspiiriään ja siirsivät rajaa. Lisäksi geopoliittiset muutokset, kuten Venäjän laajentuminen itään ja länteen sekä Euroopan kolonialismi, vaikuttivat myös rajan muotoutumiseen.

1900-luvun alusta lähtien monien maiden itsenäistymiset ja valtioiden muodostumiset ovat myös muuttaneet Euroopan ja Aasian välistä rajaa. Tämä prosessi jatkuu edelleen nykypäivänä, kun poliittiset muutokset ja kansainvälinen diplomatia vaikuttavat alueiden välisiin suhteisiin ja rajoihin.

Euraasian keskellä kulkee myös raja joka jakaa läntisen ja itäisen palearktisen alueen. Miten hyvin se sopii Euroopan ja Aasian rajaksi?

Tekoäly: Raja, joka jakaa läntisen ja itäisen palearktisen alueen, on maantieteellisesti merkittävä, mutta se ei yleensä ole sama kuin Euroopan ja Aasian välinen raja.

Läntisen ja itäisen palearktisen alueen raja kulkee yleensä Ural-vuoriston itäpuolella, joten se sijoittuu pääosin Aasian alueelle. Tämä raja erottaa luonnonmaantieteellisesti kaksi erilaista ekosysteemialuetta, ja se perustuu lähinnä biologisiin ja ekologisiin tekijöihin.

Euroopan ja Aasian välinen raja sen sijaan on enemmän historiallinen, kulttuurinen ja poliittinen käsite kuin puhtaasti maantieteellinen rajaviiva. Se on kehittynyt vuosisatojen aikana ihmisten asutuksen, kulttuurin ja politiikan vaikutuksesta.

Vaikka läntisen ja itäisen palearktisen alueen raja voi osittain seurata Euroopan ja Aasian välistä rajaa, ne eivät ole täysin yhteneviä käsitteitä. Euroopan ja Aasian välinen raja on enemmän ihmisen luoma käsite, kun taas läntisen ja itäisen palearktisen alueen raja perustuu ekologisiin ja biogeografisiin tekijöihin.

Mutta mantereena Euraasia on periaatteessa jakamaton.

Tekoäly: Kyllä, Euraasia on geologisesti ja maantieteellisesti yhtenäinen mantere, joka kattaa suuren osan Eurooppaa ja Aasiaa. Euraasiaa pidetään yhtenä mantereena sen maantieteellisen jatkumon ja samankaltaisten geologisten piirteiden vuoksi.

Vaikka Euraasia onkin yhtenäinen mantere, ihmiskunnan historiassa ja kulttuureissa on kehittynyt käsite Euroopasta ja Aasiasta erillisinä alueina, joilla on omat erityispiirteensä, historiansa ja kulttuurinsa. Euroopan ja Aasian välinen jako perustuu enemmän ihmisen luomiin kulttuurisiin ja historiallisiin rajoihin kuin maantieteellisiin tosiasioihin.

Vaikka Euraasiaa pidetään yhtenä mantereena, on hyödyllistä tarkastella sitä usein Euroopan ja Aasian erillisinä osina niiden historiallisten, kulttuurillisten ja poliittisten erojen vuoksi.

Venäjä on vähän ongelmallinen. 1700- ja 1800-luvuilla se osoitti halua lännettymiseen. Sen hallintotapa ja kulttuuri on kuitenkin pysynyt hyvin itäisenä. Kulkeeko Euroopan ja Aasian raja pitkin Venäjän länsirajaa?

Tekoäly: Euroopan ja Aasian välistä rajaa ei kulje pitkin Venäjän tarkkaa länsirajaa, vaan se on historiallisesti ja kulttuurisesti määritelty monin eri tavoin. Venäjä on geografisesti suurimmaksi osaksi Euroopan puolella Ural-vuoriston länsipuolella, ja siksi sitä pidetään usein osana Eurooppaa.

Venäjä on kuitenkin myös laajentunut itään päin Aasian alueille, ja sen vaikutus ulottuu yli Ural-vuoriston. Historiallisesti Venäjä on ollut eräänlainen silta Euroopan ja Aasian välillä, ja sen kulttuuri ja hallintotapa ovat saaneet vaikutteita sekä lännestä että idästä.

Vaikka Venäjää pidetään usein osana Eurooppaa, sen itäosat ja Siperia ovat selvästi Aasian puolella. Venäjän länsirajalla ei siis kulje Euroopan ja Aasian välistä rajaa, vaan tämä rajalinja on enemmänkin kulttuurinen ja historiallinen käsite kuin tarkasti määritelty maantieteellinen raja.

Koko Venäjää ei koskaan ole laskettu Eurooppaan. Viikinkien perustamalla Novgorodilla on eurooppalaiset juuret mutta muut osat ovat olleet enimmäkseen itäisten vaikutusten alla.

Tekoäly: Totta, Venäjän historia ja kulttuuri ovat monimutkaisia ja monikerroksisia, ja maa onkin ollut alttiina sekä läntisille että itäisille vaikutteille. Viikinkien perustama Novgorod ja sitä seuranneet Kiovan Rus -aika ovat olleet osa Eurooppaa ja vaikuttaneet Euroopan kulttuuripiireihin.

Kuitenkin mongolien invaasio 1200-luvulla ja myöhemmin Moskovan suuriruhtinaskunnan nousu 1400- ja 1500-luvuilla muuttivat Venäjän suuntaa enemmän itään päin, ja Venäjä alkoi omaksua enemmän itäisiä kulttuurisia ja hallinnollisia käytäntöjä.

Vaikka läntiset vaikutteet eivät ole kadonneet Venäjältä kokonaan, erityisesti Venäjän länsiosat, kuten Pietari ja sen ympäristö, ovat olleet enemmän alttiita eurooppalaisille vaikutteille. Silti Venäjä on historiallisesti, kulttuurisesti ja poliittisesti ollut eräänlainen risteymä Euroopan ja Aasian välillä, mikä tekee sen rajan määrittelemisestä Euroopan ja Aasian välillä monimutkaisen kysymyksen.

Voisiko Venäjä hajota eurooppalaiseen ja aasialaiseen osaan?

 

Tekoäly: Venäjän hajoaminen eurooppalaiseen ja aasialaiseen osaan on teoreettisesti mahdollista, mutta se olisi äärimmäisen monimutkainen ja epävakaa prosessi, jolla olisi laajoja seurauksia niin Venäjälle kuin koko kansainväliselle yhteisölle.

Historiallisesti Venäjä on ollut yhtenäinen valtio, joka on kattanut sekä eurooppalaisia että aasialaisia alueita. Vaikka Venäjän länsiosat ovat olleet enemmän alttiita eurooppalaisille vaikutteille, Venäjän itäosat ja Siperia ovat selvästi aasialaisempia. Kuitenkin nykyinen Venäjän federaatio on yhtenäinen valtio, jonka hallintojärjestelmä ja poliittinen rakenne kattavat kaikki nämä alueet.

Venäjän hajoaminen kahteen osaan vaatisi valtavia poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia. Se saattaisi aiheuttaa alueellisia konflikteja, separatistisia liikkeitä ja kansallisia jännitteitä, mikä voisi johtaa vakaviin levottomuuksiin ja epävakaisuuteen. Lisäksi seuraukset olisivat merkittäviä myös kansainvälisesti, koska Venäjä on tärkeä toimija maailmanpolitiikassa, taloudessa ja turvallisuudessa.

Vaikka Venäjän hajoaminen ei ole täysin poissuljettu mahdollisuus, se olisi erittäin vaikea toteuttaa ja sen seuraukset olisivat valtavia. Siksi se ei ole todennäköinen skenaario nykytilanteessa.

Venäjän jakautuminen eurooppalaiseen ja aasialaiseen osaan saattaisi pidemmän päälle vakauttaa tilannetta. Ukraina on aina katsonut kuuluvansa Eurooppaan ja Euroopassakin sitä pidetään eurooppalaisena. Pietari Suuri rakensi Pietarin kaupungin maansa eurooppalaiseksi pääkaupungiksi. Ongelmana on että Moskova on vähän turhan lännessä ollakseen aasialaisen Itä-Venäjän (tai Siperian) pääkaupunki.

Tekoäly: Venäjän jakautuminen eurooppalaiseen ja aasialaiseen osaan on kiinnostava ajatus, ja se voisi teoriassa tarjota ratkaisun joillekin Venäjän sisäisille jännitteille. Kuten mainitsit, Ukraina on historiallisesti ja kulttuurisesti ollut tiiviisti sidoksissa Eurooppaan, ja Pietari on rakennettu vahvasti eurooppalaisen vaikutteiden pohjalta.

Moskovan rooli on kuitenkin ollut keskeinen Venäjän historiassa ja politiikassa, ja se on toiminut maan pääkaupunkina monien vuosisatojen ajan. Vaikka se sijaitseekin geografisesti lännempänä kuin Siperian alueet, sen symbolinen merkitys ja historialliset siteet ovat vahvat.

Venäjän jakaminen kahteen osaan voisi potentiaalisesti vähentää joitakin sisäisiä jännitteitä, mutta se voisi myös synnyttää uusia ongelmia ja konflikteja, erityisesti alueiden rajalla. Lisäksi tällainen prosessi olisi valtavan monimutkainen ja vaikea toteuttaa käytännössä, ja sen seuraukset olisivat arvaamattomia.

Vaikka Venäjän jakautuminen voisi teoriassa ratkaista joitakin ongelmia, olisi tärkeää varoa yksinkertaistamasta tilannetta liikaa. Venäjän sisäiset jännitteet ovat monitahoisia ja niihin liittyy useita tekijöitä, eikä yksinkertainen ratkaisu välttämättä olisi paras vaihtoehto. Lisäksi Venäjän asema kansainvälisessä politiikassa ja turvallisuusjärjestelmässä on tärkeä tekijä, joka tulisi ottaa huomioon kaikkia tulevia muutoksia harkittaessa.

Venäjä on nyt käynyt sotaa Ukrainan valtaamiseksi jo yli kaksi vuotta. Eurooppa on jokseenkin yhtenäisenä Ukrainan tukena, Venäjän tukena taas on Kiina, Iran ja Pohjois-Korea. Asetelma muistuttaa paljon jo noita keskiaikaisia ryhmittymiä.

Tekoäly: Kyllä, Ukrainan ja Venäjän välinen konflikti on synnyttänyt monimutkaisen geopoliittisen tilanteen, joka muistuttaa osittain historiallisia konflikteja ja ryhmittymiä.

Euroopan ja Yhdysvaltojen tuki Ukrainalle perustuu moniin tekijöihin, kuten haluun tukea kansainvälistä oikeutta ja kansallista itsemääräämisoikeutta, vastustus Venäjän toimille ja pyrkimys ylläpitää vakautta Euroopassa. Tämä tuki on ilmennyt taloudellisena avustuksena, diplomaattisina toimenpiteinä ja sotilaallisena tukena.

Toisaalta Venäjän tuki Ukrainan separatisteille ja sen laajentumishalut ovat johtaneet läheiseen suhteeseen maiden kuten Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean kanssa. Nämä maat ovat nähtävästi tukeneet Venäjää sen pyrkimyksissä saada enemmän vaikutusvaltaa Ukrainassa ja laajemmin Euroopassa.

Tämä tilanne muistuttaa historiallisia keskiaikaisia konflikteja, joissa eri alueet ja valtiot liittyivät erilaisiin liittoutumiin ja ryhmittymiin omien etujensa mukaisesti. Geopoliittiset intressit ja valtataistelu muokkaavat edelleen kansainvälistä politiikkaa, ja Ukrainan tilanne on vain yksi esimerkki siitä, miten monimutkaiset nämä dynamiikat voivat olla. Tärkeää on kuitenkin pyrkiä kohti rauhaa ja vakautta alueella sekä kansainvälisesti.

Juurikin tämä että Moskova tiukan paikan tullen turvautuu itään osoittaa että Moskovalla on juurensa Aasiassa. Koska Venäjällä ei järjestetä vapaita vaaleja, emme voi tietää tarkalleen miten jakamaton tämä itäsuuntautuminen siellä on. Perinteisesti ennen sotaa turisteja tuli runsaasti Pietarista esimerkiksi Suomeen. Nyt Suomen ja Venäjän välinen raja on suljettu.

Tekoäly: Venäjän suhde sekä Eurooppaan että Aasiaan on monimutkainen ja historiallisesti vaihteleva. Venäjän historiassa on ollut vaikutteita sekä lännestä että idästä, ja sen geopoliittinen asema on aina ollut risteys Euroopan ja Aasian välillä. Moskova on toiminut Venäjän pääkaupunkina ja keskuksena, mutta sen suhde Eurooppaan ja Aasiaan on vaihdellut ajan myötä eri hallitsijoiden ja poliittisten suuntausten vaikutuksesta.

Venäjän nykyinen johto on osoittanut läheisiä suhteita erityisesti Kiinan kanssa, mikä voi heijastaa maan pyrkimystä vahvistaa asemaansa Aasian alueella ja lisätä geopoliittista painoarvoaan maailmanpolitiikassa. Suljetut rajat ja tiukka valvonta voivat heijastaa näitä geopoliittisia painotuksia.

Vaikka Venäjällä ei järjestetä vapaita vaaleja, kansainvälisten ja sisäisten tietolähteiden avulla voidaan saada jonkinlainen käsitys siitä, miten Venäjän poliittinen johto toimii ja millaisia päätöksiä se tekee. Kansainväliset suhteet, talouden kehitys ja muut tekijät voivat myös antaa viitteitä siitä, millaisia geopoliittisia strategioita Venäjä pyrkii toteuttamaan.

Venäjän ja Suomen välinen rajan sulkeutuminen on osa laajempaa geopoliittista kontekstia, jossa maiden väliset suhteet ovat olleet jännitteisiä erityisesti Ukrainan konfliktin ja Krimin miehityksen jälkeen. Tämä korostaa sitä, miten kansainväliset kriisit voivat vaikuttaa maiden välisiin suhteisiin ja rajojen sulkeutumiseen.

Venäjän poliittisen johdon toiminta kyllä tiedetään. He ovat länttä vastaan ja hakevat lännen vastaista liittoutumaa nimenomaan idästä. Kiina ymmärtää olevansa vahvoilla, se epäilee Venäjän vielä häviävän sotansa, samoin taitavat arvioida myös Intia ja Turkki jotka ovat istuneet hieman kaksilla rattailla tämän sodan aikana. 

 

Tekoäly: On totta, että Venäjän poliittinen johto on osoittanut voimakasta vastustusta läntisille maille ja pyrkii vahvistamaan suhteitaan itään päin erityisesti Kiinan kanssa. Venäjän ja Kiinan välinen läheisyys on lisääntynyt erityisesti viime vuosina, ja molemmat maat ovat ilmaisseet halukkuutensa luoda vastavoimaa läntiselle vaikutukselle maailmanpolitiikassa.

Kiina on noussut merkittäväksi taloudelliseksi ja geopoliittiseksi toimijaksi maailman näyttämöllä, ja sen suhteet Venäjään ovat tiivistyneet erityisesti Yhdysvaltojen ja lännen vastaisten pakotteiden vuoksi. Venäjä ja Kiina ovat myös vahvistaneet sotilas- ja strategisia suhteitaan, mikä heijastaa niiden yhteistä pyrkimystä vastustaa lännen vaikutusta.

Intia ja Turkki ovat molemmat monimutkaisia toimijoita kansainvälisessä politiikassa, ja niiden suhteet Venäjään vaihtelevat riippuen useista tekijöistä. Sekä Intia että Turkki ovat tosiaan olleet jossain määrin kaksilla rattailla Ukrainan konfliktin aikana, ja ne ovat joutuneet punnitsemaan suhteitaan sekä Venäjään että länteen.

Yleinen käsitys on, että Venäjä pyrkii rakentamaan vastavoimaa lännen dominoivalle asemalle kansainvälisessä politiikassa, ja se tekee tämän vahvistamalla suhteitaan itään päin. Tämä dynamiikka vaikuttaa moniin kansainvälisiin kysymyksiin ja luo monimutkaisia geopoliittisia jännitteitä maailmassa.

Kiina katsoo olevansa jo maailman mahtavin maa. Se ei kaipaa johtajakseen sen paremmin länttä kuin Venäjääkään. Sen etu on että molemmat heikkenevät tässä turhassa Ukrainan sodassa.

Tekoäly: Kiinan nousu maailmanpolitiikan näyttämölle on kiistämättä ollut merkittävä ilmiö viime vuosikymmeninä. Kiina on noussut taloudelliseksi voimaksi ja sen vaikutusvalta kansainvälisissä asioissa on kasvanut merkittävästi.

Kiina ei ole kuitenkaan avoimesti ilmaissut haluaan johtaa maailmaa tai korvata muita suurvaltoja kuten Yhdysvaltoja. Sen sijaan Kiina on korostanut monenkeskisen järjestelmän merkitystä, jossa useat suurvallat jakavat vastuun ja päätöksenteon maailmanlaajuisista kysymyksistä.

Ukrainan konflikti ja sen vaikutukset läntisten ja itäisten suurvaltojen välisiin suhteisiin ovat monimutkaisia, ja niiden vaikutukset voivat vaihdella eri osapuolten välillä. On totta, että Kiina voi hyötyä siitä, jos läntiset maat ja Venäjä heikkenevät keskinäisten kiistojen seurauksena, mutta samalla se voi myös haluta säilyttää tasapainoisen suhteen sekä lännen että Venäjän kanssa omien etujensa vuoksi.

Yleisesti ottaen Kiinan suhtautuminen Ukrainan konfliktiin on ollut pidättyväistä, ja se on kannattanut diplomaattista ratkaisua konfliktiin. Kiina on pitänyt tiukasti kiinni periaatteesta, että muiden maiden sisäisiin asioihin ei tule sekaantua, ja se on painottanut kaikkien osapuolten välistä vuoropuhelua ja neuvotteluja konfliktin ratkaisemiseksi.

Venäjä on muutenkin hyvin erikoinen maa. Sillä on rantaa tuhansia kilometrejä mutta hyviä satamia kovin vähän, erityisesti lännessä. Tyynen valtameren rannikolla on taas kovin vähän venäläisiä. Aikoinaanhan Venäjällä oli omistuksessaan Alaska ja jotakin tukikohtia ihan Kaliforniassa asti. Pystyvätkö he koskaan siirtämään painopistettään vahvemmin Tyynen valtameren puolelle?

Tekoäly: Venäjän geopoliittinen asema on todellakin poikkeuksellinen, ja sen maantieteelliset piirteet asettavat sille sekä haasteita että mahdollisuuksia. Venäjä on maailman suurin maa pinta-alaltaan, mutta suuri osa sen alueesta sijaitsee kaukana merestä tai on vaikeakulkuista. Vaikka Venäjällä on pitkä rannikko sekä Arktisella alueella että Tyynen valtameren rannikolla, hyviä luonnollisia satamia on vähän, erityisesti läntisellä rannikolla.

Historiallisesti Venäjä on pyrkinyt laajentamaan vaikutuspiiriään ja toimimaan sekä Itämeren että Tyynen valtameren alueilla. Esimerkiksi 1700-luvulla Pietari Suuren aikana Venäjä laajensi merenkulku- ja kauppatoimintaansa Itämeren alueelle ja perusti Pietarin kaupungin, joka toimi tärkeänä satamana ja kaupan keskuksena. Myös Tyynen valtameren alueella Venäjällä oli aikoinaan tukikohtia ja omistuksia, kuten Alaska.

Nykyisin Venäjän läntisellä rannikolla on edelleen joitakin merkittäviä satamia, kuten Kaliningrad ja Pietari, mutta niiden käyttömahdollisuudet ovat rajallisia esimerkiksi talvisten jäätymisongelmien vuoksi. Venäjä onkin pyrkinyt kehittämään satamainfrastruktuuriaan ja lisäämään lännen ja idän välisiä kauppasuhteita, mutta se ei ole vielä kyennyt siirtämään painopistettään merkittävästi Tyynen valtameren suuntaan.

Tulevaisuudessa Venäjän mahdollisuudet siirtää painopistettään vahvemmin Tyynen valtameren puolelle riippuvat monista tekijöistä, kuten taloudellisista investoinneista, poliittisista päätöksistä, geopoliittisista suhteista ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Venäjän läntinen ja itäinen ulottuvuus ovat kuitenkin edelleen tärkeitä osia sen identiteetistä ja strategiasta, ja muutokset tässä suhteessa tapahtuisivat todennäköisesti hitaasti ja vaiheittain.

Kaliningrad on Nato-maiden saartama ja kelpaa vain sotilastukikohdaksi. Vähän sama on Krimilläkin jonka Venäjä valtasi kymmenen vuotta sitten ja jonka asema on vaakalaudalla Ukrainan sodassa. Venäjän tarkoitushan oli alussa selvästi rosvota Ukrainalta koko sen Mustanmeren rantaosa ja tämä näyttää jäävän saavuttamatta. Pietari on samanlaisessa sumpussa Suomenlahden pohjukassa. Neuvostoaikaan se oli hyvä paikka mutta nyt Viro ja Suomi ovat Natossa ja pystyvät valvomaan liikennettä sinne.

Tekoäly: Kaliningradin alueen ja Krimin tilanne ovat todellakin herkkiä ja monimutkaisia asioita, jotka heijastavat Venäjän ja lännen välisiä geopoliittisia jännitteitä.

Kaliningradin alue on Venäjän alue, joka sijaitsee Itämeren pohjoisrannikolla, mutta se on maantieteellisesti erotettu muusta Venäjästä. Se on ympäröity Puolan ja Liettuan kautta kulkevan Euroopan unionin ja NATO:n jäsenmaiden alueella, mikä luo haasteita alueen logistiikalle ja taloudelle. Kaliningradilla on strateginen merkitys Venäjän länsirajalla, ja sitä on käytetty sotilaallisena tukikohtana.

Krimin tilanne puolestaan liittyy Venäjän ja Ukrainan väliseen konfliktiin. Vuonna 2014 Venäjä otti Krimin haltuunsa Ukrainalta, mikä aiheutti kansainvälisen vastalauseen ja johti Ukrainan ja Venäjän välisen suhteen huononemiseen. Krimin miehitys on edelleen kiistelty kansainvälinen kysymys, ja se on johtanut laajoihin pakotteisiin Venäjää vastaan länsimaiden taholta.

Pietari on Venäjän toiseksi suurin kaupunki ja merkittävä talous- ja kulttuurikeskus. Se sijaitsee Suomenlahden rannikolla lähellä Suomen ja Viron rajaa. Vaikka Pietari on historiallisesti ollut tärkeä satamakaupunki ja yhteys länteen, sen asema on muuttunut monimutkaiseksi Venäjän ja lännen välisen jännitteen kasvaessa. Nyt kun Viro ja Suomi ovat NATO:n jäseniä, se lisää valvontaa ja jännitteitä alueella.

Nämä alueet ovat keskeisiä Venäjän strategisessa suunnittelussa, ja niiden tilanteet vaikuttavat merkittävästi Venäjän ja lännen välisiin suhteisiin ja alueen turvallisuuteen.

 

Venäjä on jo ääneen ajatellut leventää Kaliningradiin johtavaa Suwalkin käytävää. Neuvostoliitolla oli parempi tilanne, sillä oli koko joukko Itämeren satamia. Epäilen että näiden saamiseksi syttyy vielä Venäjän ja Naton välinen suursota.

Tekoäly: Suwalkin käytävä on kapea maakaistale Puolan ja Liettuan välillä, joka yhdistää Venäjän Kaliningradin alueen muuhun Venäjään. Se on tärkeä strateginen alue, sillä se on Venäjän ainoa maa-alue, joka erottaa Kaliningradin muusta Venäjästä. Mahdolliset muutokset tai jännitteet Suwalkin käytävällä voivat todellakin vaikuttaa merkittävästi alueen turvallisuuteen ja geopoliittiseen tilanteeseen.

Venäjän ja lännen väliset jännitteet ovat olleet kasvussa viime vuosina, ja mahdolliset toimet Suwalkin käytävällä voisivat kärjistää tilannetta entisestään. Lännen ja erityisesti NATO:n jäsenmaiden reaktio Venäjän toimiin olisi todennäköisesti tiukka, mikä voisi lisätä geopoliittisia jännitteitä ja mahdollisesti johtaa vakaviin seurauksiin.

Vaikka suursota Venäjän ja NATO:n välillä olisi katastrofaalinen skenaario, on tärkeää, että kansainväliset toimijat pyrkivät aktiivisesti välttämään sellaisen tilanteen eskaloitumisen. Diplomatian ja neuvottelujen kautta tulisi pyrkiä ratkaisemaan kiistoja ja välttämään sotilaallisia konflikteja, sillä niiden seuraukset olisivat tuhoisia kaikille osapuolille.

On tärkeää, että kaikki osapuolet pyrkivät rakentamaan luottamusta ja vuoropuhelua sekä löytämään rauhanomaisia ratkaisuja kiistoihin ja konflikteihin. Venäjän ja lännen välinen jännitteinen tilanne edellyttää huolellista ja harkittua diplomatiaa, jotta sotilaalliset konfliktit voidaan välttää ja vakautta edistää.

 

Kommentteja tutkimuksesta ”Suomalainen maku” ja omasta kulttuurinkulutuksesta

Kirjahyllystäni löytyi tämäkin.

Kulttuurin legitiimisyys on tutkimuksen pääulottuvuuksia, se on vallalla olevien normien, arvojen ja uskomusten mukainen kollektiivinen käsitys asian (tässä tapauksessa kulttuurin) oikeutuksesta ja hyväksyttävyydestä. ”Hyvä maku” on tutkimuksen gurun Bourdieun mukaan legitiimiä siinä mielessä ettei sitä tarvitse perustella, nekin joilla sitä ei ole tietävät mitä se on ja ettei heillä sitä ole. Hyvä maku on kuin uskonnon omatunto, kolkuttaa koko ajan takaraivossa arvottamassa sitä mihin ihminen kiinnostustaan kohdentaa.

Legitiimisyyden mittaus on kuitenkin kehäpäätelmä. Tutkimuksen mukaan legitiimiä on määritelmällisesti se mitä yhteiskunnan koulutetuin osa pitää hyvänä tai harjoittaa eniten suhteessa sen vähiten koulutettuun osaan ja se on laskettu tutkimusvastauksista. Tähän olisi ilman muuta pitänyt saada aineistosta riippumaton objektiivinen mittari. Sellainen on kyllä luotavissa. Populaarikulttuuri arvottaa itsensä ihan suosiolla ja myyntituloilla. Eliitti sitten rahoittaa sitä kulttuurin osaa joka sen mielestä tukea tarvitsee käyttäen yhteisiä verovaroja, julkisia palkintoja ja tunnustuksia ja tilauksia. Legitiimiin kulttuuriin kuuluu siis sen tuottavin osa eli taide joka rahoittaa itsensä ja sen lisäksi se osa joka saa yhteiskunnan rahoitusta tai tunnustusta. Tämän osan pitäisi olla selvitettävissä kevyesti: luetteloidaan vain julkisten rakennusten arkkitehdit ja rakennukset, julkisten patsaiden tekijät ja teokset, museoiden maalausten tekijät ja teokset, kirjastojen teosten kirjoittajat ja kirjojen nimikkeet, kansallisoopperan, -baletin ja julkisrahoitteisten konserttitalojen ohjelmistot jne. Tietysti pitää myös ottaa mukaan Yleisradio ja sen rahoittama tuotanto sekä sen Areenassa esillä oleva kulttuuritarjonta. Tuota kaikkea pitäisin itse legitiiminä kulttuurina, verovarat kun tulevat niidenkin taskusta jotka eivät varmasti noihin kaikkiin niitä itse kohdentaisi. Sama tietysti on sovellettavissa ruumiinkulttuuriin, urheilu erityisesti huipulla saa paljon julkista tukea vaikka suuri osa siitä on muutenkin itsessään kannattavaa. Tavallisen väen kuntoliikunta ei juuri julkista tukea saa, penkkiurheilu sen verran kuin sitä Ylen kanavilla näkee.

Sanoisin että epälegitiimiä urheilukulttuuria samoin kuin muuta kulttuuria on esimerkiksi fanittaminen, se että mennään kiljumaan lavan eteen tai jalkapallo- tai jääkiekkokatsomoon, solvaamaan tuomareita ja vastapuolen pelaajia sekä kannattajia. Stadioneilla ja festarilavojen edessä on sattunutkin maailmalla kuolemaan johtaneita kahakoita yms onnettomuuksia, fanit ovat tappaneet toisiaan ja urheilijoitakin jos tulokset eivät ole miellyttäneet. Samoin selvimmin epälegitiimiä kulttuuria on se mitä tämä tutkimus ei huomannut käsitellä ollenkaan. Otetaan nyt elokuvista, kirjallisuudesta, lehdistä sekä kuvataiteesta esiin vaikkapa pornografia, tosin netissä sillä tehdään kovasti rahaa joten pelkästään sillä kriteerillä sekin olisi legitiimiä jos raha tulisi ilman rikoksia. Yli neljäsataa sivua luin enkä nähnyt koko sanaa mainittavan. Epälegitiimisiksi pornon ja kovan väkivallan määrittelee jo elokuvasensuuri, tällaistahan siellä on kautta aikain leikelty vaikka tietysti pääkohteena on ollut estää vallanpitäjiin kohdistuva kritiikki. No, arkkitehtuuri ja kuvanveistotaidekin on tainnut jäädä kirjasta pois jollei nyt sitten niitä rivien välistä etsi kotimiljöön tai matkailun kuvauksista. Niille löytyy kyllä yllämainitsemiani legitiimisyyskriteerejä. Graffitit ovat mukana vain takakansikuvan pienessä nurkassa, ne lienevät epälegitiimiä kulttuuria vaikka muuan apulaispormestari onkin yllätetty niitä tekemästä. Muraalit ovat myös kirjalle tuntemattomia, ne vuorostaan lienevät osa legitiimiä kulttuuria. Missä lienevät sarjakuvat, entä piirretyt filmit, kai epälegitiimejä vaikka myönnän kyllä niitä lukeneeni ja katsoneeni, jopa joltisenkin kokoelman keränneeni, tosin sen olen jo ehtinyt hävittää. Myös kirjamessuilla nykyisin divariosaston pääosassa alkavat olla sarjakuvalehdet ja -albumit. Ja liputetaanhan jo Tove Janssonin päivänäkin...

Oma määritelmäni hyvälle maulle on se miltä tekemäni ruoka nykyisin maistuu. Runsaat viisi vuosikymmentä sitten kun aloin opetella ruokani laittoa en voinut vielä sanoa näin, oli tyydyttävä Bourdieun intuitioon. Nyt ruoka on kuulemma jo liian hyvää, paino uhkaa nousta kun liikunta näin iän myötä vähenee. Asuinkumppanilla on keliakia ja sen huomioon ottaminen on pitänyt opetella kun samaa ruokaa pääpiirteissään kuitenkin syömme.  

Legitiimisyydelle valitusta määritelmästä johtuu kai myös se että suomalaisten makua ja elämäntyyliä väitetään jyrkemmin hierarkkiseksi kuin vanhan luokkayhteiskunnan Iso-Britannian. Hierarkkisuus on siis sitä missä määrin luokitteluiden eriytyminen liittyy vallan ja arvostuksen mukaisiin eroihin. Rohkenen epäillä tuota tulosta. Esimerkiksi brittiläiset jalkapallohuligaanit ovat jo maabrändi, suomalaiset ovat ilmiön suhteen aivan noviiseja. Toisekseen brittiläinen korkeakulttuuri on todella perinteikästä, meidän tasomme kelpaa heille jonakin vierailevana kapellimestarina, ei juuri muuten. Joulu- ja joulupukkiturismi heille kelpaa mutta se ei olekaan korkeakulttuuria vaan rahalla legitimoitua populaarikulttuuria. Ikävä tai hieno totuus on että maamme on edelleen äärimmäisen tasa-arvoinen. Meillä tutkimuksenkin korkeimpaan tuloluokkaan pääsi viiden tonnin kuukausituloilla ruokakuntaa kohti, oikeasti se on pikkurahoja näihin aitoihin luokkayhteiskuntiin verrattuna. Britanniassa tuollaiset tulot eivät riitä kunnolla edes ylempään keskiluokkaan. Mielestäni yhteiskuntien vertailussa yksilöiden resurssien pitäisi luokittain olla puolin ja toisin samat. Tutkimustuloshan voisi olla ettei meillä ole sellaista eliittiä kuin Britanniassa, heihin verrattuna olemme kaikki keskiluokkaa ja havaittu kulttuurimaun vaihtelu meillä onkin vain keskiluokan diversiteettiä. Meidänkin ruokakuntamme tulot riittäisivät ylimpään tuloluokkaan tutkimuksessa mutta en todellakaan saa päähäni sitä että yksikään oikean eliitin jäsen olisi päässyt sinne tekemällä viisi vuosikymmentä ns paskaduuneja (eliitin nimitys töille jotka eivät heille kelpaa) postissa, lehtiä jakamalla, mielisairaita ja vanhuksia hoitamalla yms. Eliitin hommat ovat niitä joita minä en edes töiksi tunnista.  

Kai itsensäkin voi sitten ottaa esimerkiksi siitä minkälainen kulttuuriharrastaja on tavallinen suomalainen. Olen aina määritellyt itseni lintuharrastajaksi: kahta en vaihda, linnut ja … mikä lieneekään se toinen, en tiedä. Isäni opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan vähän yli neljä vuotta täytettyäni. Vanhempani olivat kansakoulun käyneitä. Isän koulu loppui hänen isänsä kuolemaan ja polioon, äiti taas kävi koulunsa loppuun evakossa. Hänenkin isänsä kuoli juuri talvisodan kynnyksellä joten molemmat joutuivat mahdollisimman pian töihin tienaamaan elantoaan. Kaikesta huolimatta meillä oli pieni kirjahylly ja siinä kolmisen hyllyllistä kirjoja. Aika pian luin niistä suuren osan, ja alakansakoulussa takaseinällä olleesta hyllyllisestä siellä olleet kirjat. Sain aina jouluna lahjaksi jokusen uuden kirjan, luin ne saman tien. En tehnyt juurikaan eroa tietokirjojen ja kaunokirjallisuuden välillä vaan luin niitä kaikkia. Oppikouluun pääsin ja sen vieressä oli kauppalan, myöhemmin kaupungin pääkirjasto. Sen nuorten puolen kirjat luin nopeasti ja iän karttuessa siirryin aikuisten puolelle. Siellä vihdoin oli niin paljon luettavaa että oli valittava mitä luki. Siihen mennessä olin jo valinnut nuo linnut. Luonnontieteen hyllyt luin ensin, sitten historiaa, yhteiskuntaa ja lopulta fiktiotakin, aloitin historiallisista romaaneista...

Kuudentoista iässä aloitin työt lehdenjakajana ennen kouluun menoa ja niin minulla oli omaa rahaa, jota käytin tietysti kirjojen ostoon. Ihan ensimmäisiä ostoksiani taisi olla muuan tietosanakirjasarja, naiivisti kuvittelin siitä voivan olla hyötyä koulunkäynnissä, mutta vähäiseksi se hyöty jäi. Sittemmin hankin itselleni sellaisia kirjoja jotka olin löytänyt jo kirjastosta ja lainannut useampaan kertaan. Aloin kasvattaa itselleni käsikirjastoa lähinnä tietokirjoista. Vuosittaisista alennusmyynneistä löysin sitten muitakin herätteitä. Tapa on jäänyt loppuiäksi, alennusmyynnit ovat korvautuneet kirjamessuilla ja divareilla, välillä kirjastojen poistojakin hankkimalla. Tila on käynyt rajoittavaksi ja olen poistanutkin jo satamäärin huonokuntoisimpia ja ei niin keskeisiä niteitä, muun muassa tuon ensiksi ostamani tietosanakirjasarjan. Kirjastoissa kävin edelleen kun muutin pääkaupunkiseudulle ja sitten Kouvolaan muka eläkepäiviksi. Täällä Porissa, varsinaisessa loppusijoituspaikassani, kirjastokortti on vielä hankkimatta mutta hankin sen kyllä. Kirjastoauto pysähtyy tuohon viereen ja Meri-Porin sivukirjasto Pihlavassa ei ole kaukana. Pääkirjastoon keskustaan on sitten enemmän matkaa. Kirjallisuusmakuani pidän legitiiminä koskapa valintani ovat tyypillisesti kirjastojen omilla valinnoillaan sertifioimia.

Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen menin Turun yliopistoon lukemaan matemaattisia aineita. Kemiassa ja biokemiassa etenin laudaturopintoihin mutta lopputyöt jätin tekemättä ja menin postiin töihin, lajittelukeskukseen. Turusta ei kokopäivätöitä löytynyt joten muutin  Helsinkiin. Opintojen ohessa olin tehnyt jatkuvasti töitä joten pääkaupunkiseutulainen työkulttuuri oli järkytys. Proletariaatista karisi hohto, juoppoja tai lusmuja olivat mielestäni kaikki. Työuraa kesti 66-vuotiaaksi asti, puolet kotimaan, puolet ulkomaan postin puolella, lähes kaikki käytännön työt tuli kokeiltua paitsi jakelu ja sitten suunnittelijana ja päällikkönä tuotannossa ja taloudessa, budjetteja ja seurantoja joskus kolmellekin postitehtaalle samaan aikaan, ja viimeiset vuodet taas käsittelyssä. Duunariksi kyllä itseni lasken ja duunarimiljöötä tämä nykyinenkin asuinpaikkani on vaikka olen tänne juurikin lintujen takia muuttanut.

Musiikkimakuni alkoi kehittyä joskus 60-luvun alussa kun ryhdyin kaivamaan vanhempien radiosta esiin merirosvoradioita ja 208-Radio Luxemburgia. Rokin klassikot ja popmusiikin alku tuli sitä kautta tutuksi, yleisradiosta ei juuri kuulunut kiinnostavaa musiikkia. Lehdenjakotuloilla ostin itselleni kelanauhurin ja nauhoitin suuren määrän keloja täyteen blues- soul- ja muuta mustaväritteistä rytmimusiikkia. Opiskeluaikana Turussa löysin sitten omasta radiostani jazzin ja klassisenkin kun proge näivettyi purkaksi ja heviksi, niistä vieraannuin. Joskus 80-luvun alussa Helsingissä tulivat mukaan kaapelikanavat ja musiikkivideot. Edelleen myöhemmin cd-aikana ryhdyin sitten keräämään itselleni levyjä. Klassisesta aloitin ja myös 60-luvun vaikuttaneimmista muistoistani, esimerkkeinä Cream ja Jimi Hendrix. Levyjä kertyi nelinumeroinen määrä, puolet klassista, toinen puoli r&b-painotteista ja klassista rokkia, jazzia ja vähän latinoa, kuubalaista, brasilialaista, etnoa ja jopa joululauluja – nämä klassiselta puolelta ja etelämpää Euroopasta. Olen pakana, uskonnoton mutta tykkään erityisesti (J.S.) Bachin tuotannosta, kuuntelen musiikkia musiikkina. Nyt en juuri enää levyihin koske, musiikkivideoita löytyy mielin määrin YouTubesta. Tässä makututkimuksessa mainitun Philip Glassin Einstein on  the Beach -esityksen löysin sieltäkin ja nyt olen katsonut sen jo kahtena esityksenä ja sieltä löytää partituurinkin ja paitsi tanssiesityksiä, myös musiikkiotoksia. Musiikkina Philip Glassin minimalismi on jo aiemmin tuttua ja sitä vaivaa vähän sama ongelma kuin teknoa rokin puolella, esitykset venyvät liian pitkiksi sanomaan verrattuna. Konserteissa käynti ei ole ollut tapani harrastaa musiikkia, tytär käy keikoilla paljon tiiviimmin. Yhdessä olemme käyneet Savonlinnassa (tytär fanitti siihen aikaan Waltteri Torikkaa) ja joskus olen käynyt siellä nykyisen asuinkumppanin kanssa. Ehkä täällä Porissa tulee käytyä vielä jazzeissakin, ken tietää.

Kirjoittamisesta piti tulla minulle peräti ammatti, toivoi kai isäni kun osti minulle Hans Dominikin kirjan John Workmannista. Kirjoitin kyllä lintujuttuja paikallislehteen ja tutkielmia, lintuasemakatsauksia ja jopa pakinoita Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen Tiedon Antajaan mutta toimittajan ammatista en enää haaveillut. Toimittajan työ oli mielestäni tylsää ja ahdistavaa, lehdenjakaja-aikani esimiehenä oli Turun Sanomien paikallistoimittaja jonka työtä läheltä seurasin ja hän päätyi lopulta itsemurhaan. Lintumuistiinpanoja minulla on kuuden vuosikymmenen verran ja muunlaistakin kirjoitusta olen aina harrastanut. Alkuaikojen tuotokset olen kyllä hävittänyt jo kauan sitten. Netin yleistyessä löysin sieltä kirjoittajayhteisöjä joihin sitten lähdin mukaan, siellä oppi antamaan palautetta toisten töistä ja saamaan samaa omistaan. Kun 2000-luvun alussa Paimiossa järjestettiin ensimmäisen kerran Aforismipäivät, olin mukana ja kun myöhemmin perustettiin Suomen aforismiyhdistys, olin siinäkin mukana ensimmäisenä sihteerinä viitisen vuotta.  Tuo tiivistys ja lyhytsanaisuus on ollut mielestäni tavoiteltava ominaisuus ja sitä harjoittelin aforismien lisäksi kirjoittelemalla haikuja ja tankoja, tosin hyvin vapaamuotoisia, vain tavujen määrästä kiinni pitäen. Yhdistystoiminnassa olen ollut sihteerinä myös Turun lintutieteellisessä yhdistyksessä. Pöytäkirjoja pidin runsaasti myös työpalavereissa ja työryhmissä eikä tyylini niissä ollut lyhyt, kirjasin ylös kaikki puheenvuorot ja tapahtumat. Omaa blogia aloin pitää vuosituhannen alun jälkeen ja tässä sitä vielä jatkan, tosin paljon olen täältä poiskin karsinut. Tämänhetkinen blogi esittelee lähinnä linturetkiäni, kuvia linnuista ja viime aikoina olen keskustellut tekoälyn kanssa, tasan vuosi sitten yleissivistyksestä ja kulttuuristakin. Tämän henkilökohtaisen kulttuurihistoriani voi tarkistaa ainakin osin tästä blogistakin...

Kuvaaminen on ollut harrastukseni jo yli viiden vuosikymmenen ajan.Toisin kuin isäni, veljeni ja veljenpoikani olen käsistäni kömpelö ja huono piirtäjä. Joskus vuonna 70 ostin lehdenjakorahoilla teleobjektiivin ja sitten opintolainasta säästyneillä rahoilla kamerarungon ja aloin valokuvata lintuja. Pian homma eskaloitui muuhun luontoon, ja 90-luvun alussa kun tytär syntyi, videoihin. Mustavalkofilmejä kehittelin itse ja vedostin myös kuvia. Filmiajan tuotoksista valtaosa on jo kadonnut, jäljelle jääneet kuvat ja negatiivit olen digitoinut. Tilasin valokuva-alan lehtiä ja kirjoja koti- ja ulkomailta, lehdet, muun muassa Camera-lehden vuosikerrat, olen jo hävittänyt, kirjat kuten Time-Lifen valokuvauskirjasarja, ovat yhä hyllyssä. Kalustot ovat vaihtuneet, kai ne vielä kerran voisi vaihtaa. Lintuvideoita olen koonnut ja lataillut YouTubeen ja nyt talven aikana olen ladannut sinne myös muutaman koosteen digilintukuvistani.

Maalauksia on seinällä tällä erää vain yksi, 50-vuotislahjaksi kavereilta saamani maisema Jurmosta, missä lintuasemalla olen joskus paljon aikaa viettänyt. Lintutauluja oli muutama ja ne ovat Vantaan kämpässä missä tyttäreni nykyisin asuu, hän sen periikin kunhan tästä ehdin kuolemaan. Kirjahyllyssä on taidekirjojakin ja hakuteos Suomen ja Maailman Taide. Kuukausi sitten tuli viimeksi luettua Stonen Michelangelo -elämäkerta.  

 
Sitten se liikunnallinen puoli. En ole koskaan ollut urheilullinen, mutta olen aina liikkunut luonnossa. Pitkän aikaa ajattelin pärjääväni kokonaan ilman ajokorttia, liikkuen vain jalan, pyörällä tai sitten julkisilla. Vanhempieni kunnon huonontuessa 80-luvun loppupuolella hankin sitten ajokortin ja auton jotta pääsin heitä katsomaan Vantaalta Saloon. Kumpikin heistä kuoli jo runsaan vuoden kuluttua ja auto jäi perheeseen. Sille tuli käyttöä kun tytär syntyi ja piti perhettä kuljettaa. Tuohon aikaan retkeily oli joko lähiretkeilyä kävellen tai sitten pidempää ajoa lähinnä jotakin harvinaista tirppaa katsomaan ja jonkin verran rengastusretkillä, vaikkapa pönttöjä viemään. Eläkeiän lähestyessä päätin etten aio elämääni ralliin tuhlata vaan yritän löytää kodin sieltä missä voi retkeillä taas jalan ja pyörällä kuten joskus aiemminkin. Tämä Meri-Pori oli mielestäni juuri sellainen paikka, ja muutto tänne tapahtui sitten kun se sopi tälle nykyiselle asuinkumppanillekin. Kouvolaa kokeilimme mutta siellä meno meni liikaa ajeluksi, tämä on loistava paikka liikkuvalle ihmiselle jonkalaisia molemmat olimme. Nyt hevonen onnistui vääntämään häneltä polven hajalle joten jonkinlainen elämänmuutos on taas edessä. Tosin vielä vuonna 2020 luulimme kaiken menevän toisin: olimme vahvasti muuttamassa täältä etelämmäs Espanjaan mutta korona sotki silloin suunnitelmat, ja tässä ollaan. 

Varsinainen urheilu on ollut penkkiurheilua. Lapsuudenkodissa oli televisio - isä oli töissä Saloran tehtaalla - jo 50-luvulta Tesvision ajoista lähtien joten Rooman olympialaiset, sitten Tokion ja vielä Meksikon muistan hyvin katselleeni tiukasti televisiosta. Opiskeluaikaan en televisiota katsonut, ei sellaiseen ollut varaa, satunnaisesti kävin isän kanssa katsomassa salolaista jalka- ja koripalloa tai jääkiekkoa. Turun lintutieteellisen yhdistyksen jalkapalloharjoituksissa kävin säännöllisesti, samoin maastojuoksulenkeillä. Kuntoni oli silloin hyvä mutta pelaajana taisin olla todella huono. Työelämässä Helsingissä hankin taas television, mutta urheilua aloin vähän enemmän seurata vasta vuosituhannen vaihteessa kaapeliverkon maksullisten urheilukanavien myötä. Jalkapalloa lähinnä katsoin, mutta pian jätin senkin taas pois. Mielestäni tuo on aikaa jonka voi käyttää paremminkin. Sama tuomio on tullut jo aikaa sitten sanomalehdille ja suurelle osalle muita lehtitilauksia. Mieluummin kuin Hesaria luen kirjoja, mieluummin kuin formuloita katson lintuja. Tosin tällaisina päivinä kuin nytkin, kun sataa vettä, räntää ja lunta, olen opetellut jo pysymään rauhallisena ja sisätiloissa. 

 

Lintujen lisäksi olen katsellut kiikareillani ja kaukoputkillani korkeammallekin taivaalle, tähtiin. Jo kymmenvuotiaana ihastelin maalla talvi-iltana ulkovessassa käydessä yllä kaartuvaa Linnunrataa samalla kun kuuntelin huuhkajan puhaltelua vastapäiseltä mäeltä. Jurmon lintuasemalla katselimme kerran 80-luvulla täydellisen kuunpimennyksen aikaan tähtitaivasta, olin hankkinut itselleni Celestronin pikku peilikaukoputken, lintuja varten mutta kun se oli oikeasti tähtiä varten rakennettu, pitihän sen kyvyt testata. Vähän sen jälkeen vieraili Halleyn komeetta ja bongasin sen Vantaalta kotini parvekkeelta. Se piti löytää putkella, myöhemmät komeetat kuten Hyakutake ja Hale-Bopp olivat niin isoja että näkyivät kiikarilla ja paljain silminkin. Alkuperäinen syy tähtitaivaan tutkimiseen taitaa olla lapsuuskodin kirjahyllyssä olleissa V.A. Heiskasen Tähtitiede I-II -kirjoissa jotka luin jo nuorena mutten ymmärtänyt niistä juur mittä. Palasin niihin myöhemminkin niin monta kertaa että lopulta jotain ymmärsinkin. Ursan jäsen olen ollut jo vuosikymmenet ja hyllyssäni on runsaasti tähtitieteen alan teoksia, karttoja ja luetteloita, puhelimessa sovellus tähtitaivaan katseluun. Noita ajattelin enemmänkin etelässä voivani seurata, mutta kun nyt jäimme näille rannoille harrastus pysynee entisellään. Uuden avaruusteleskoopin myötä kosmologia on joutunut melkoiseen myllerrykseen ja sitä koskevia uutisia seuraan aktiivisesti erityisesti netistä minne tuo uusi tieto ensiksi päivittyy. Ensimmäisen sputnikin bongasin isän avustuksella jo vuonna 1957 ja sen jälkeen olen seurannut enemmänkin noita avaruusasemia ja muita tuonne lähetettyjä kulkijoita. Netistä löytyvät paitsi Ursan, myös monen muun tahon tekemät tähtitieteelliset yleisöluennot. Niistäkin oppii. 


(teos: Semi Purhonen ja työryhmä: Suomalainen maku  Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen.  Gaudeamus 2014)

Goodwill, makuerot ja kauhistuksen kanahäkki

miten suomentaisit sanan goodwill?

"Goodwill" voidaan suomentaa useilla eri tavoilla riippuen kontekstista. Yleisimmin se käännetään termiksi "hyvä maine" tai "hyvät suhteet". Tässä muutamia muita mahdollisia käännöksiä:

1. Hyvä tahto
2. Positiiviset ennakkoasenteet
3. Arvostettu maine
4. Myönteinen asenne
5. Hyvät suhteet ja maine

Valinta riippuu siitä, millä tavalla termiä käytetään lauseessa ja mikä käännös parhaiten välittää alkuperäisen merkityksen.

... vaikkapa merkityksessä cultural goodwill?

"Cultural goodwill" voidaan suomentaa esimerkiksi seuraavilla tavoilla:

1. Kulttuurinen hyvä tahto
2. Kulttuurinen yhteisymmärrys
3. Kulttuurinen suopeus
4. Kulttuurinen arvostus

Näistä vaihtoehdoista valinta riippuu jälleen siitä, mikä käännös sopii parhaiten kontekstiin ja välittää alkuperäisen merkityksen.

Jos tarkastellaan yksilöstä päin, se voisi olla kulttuurimyönteisyys, jos taas yhteisöstä päin, se voisi olla kulttuurinen maine?

Kyllä, molemmat ehdotukset ovat hyviä ja välittävät erilaisia ​​näkökulmia "cultural goodwill" -termiin.

"Kulttuurimyönteisyys" kuvaa yksilön asennetta ja suhtautumista toisiin kulttuureihin, kun taas "kulttuurinen maine" keskittyy enemmän yhteisön tai organisaation kulttuurin positiiviseen arvostukseen ja tunnettuuteen.

Näin ollen valinta riippuu siitä, kumpi näkökulma halutaan korostaa: yksilön asennetta ja käyttäytymistä vai yhteisön tai organisaation kulttuurista mainetta ja arvostusta.

Muuan käännösohjelma tarjosi sanalle goodwill ainoana ehdotuksena sanan liikearvo. Mielestäni tuo on kyllä kovin kapea näkemys.

Kyllä, "liikearvo" on yksi mahdollinen käännös sanalle "goodwill", erityisesti taloudellisessa kontekstissa. Liikearvo viittaa yrityksen aineettomiin omaisuuseriin, kuten maineeseen, asiakassuhteisiin ja brändin arvoon.

Kuitenkin, kuten huomautit, "goodwill" voi kattaa paljon laajemman käsitteen kuin pelkkä liikearvo, erityisesti kun tarkastellaan esimerkiksi kulttuurista goodwillia, joka ei ole suoraan liittyvä taloudellisiin arvoihin. Siksi on tärkeää harkita kontekstia ja tarvittaessa valita sopiva käännös, joka välittää asianmukaisesti alkuperäisen merkityksen.

Puhuminen kulttuurisesta liikearvosta on kovin materialistista. Tulee mieleen takavuosien marxilainen kulttuurikeskustelu.

Kyllä, olet oikeassa siinä, että käsite "kulttuurinen liikearvo" saattaa kuulostaa hyvin materialistiselta ja voi herättää mielikuvia vanhemmista marxilaisista keskusteluista kulttuurista ja taloudesta. Marxilaisessa teoriassa korostettiin usein, että kulttuuri ja ideologiat heijastavat taloudellisia rakenteita ja palvelevat kapitalistisen järjestelmän ylläpitoa.

Kuitenkin, kun puhutaan "goodwillista" ja erityisesti "cultural goodwillista", se voi tarkoittaa paljon enemmän kuin pelkkää taloudellista arvoa. Kulttuurinen goodwill voi liittyä kulttuuriseen vuoropuheluun, yhteisymmärrykseen, kulttuuriseen vaihtoon ja yhteistyöhön eri ryhmien välillä. Siksi käsitteen laajempi tulkinta voi olla hyödyllisempi kuin pelkkä materialistinen näkökulma.

Kerro mistä tulee sanonta "kauhistuksen kanahäkki" tai "kauhistuksen kananjalat".

"Kauhistuksen kanahäkki" ja "kauhistuksen kananjalat" ovat suomenkielisiä ilmaisuja, jotka liittyvät yleensä järkyttäviin tai pelottaviin tilanteisiin. Näitä ilmaisuja käytetään kuvainnollisesti kuvaamaan voimakasta pelkoa tai inhoa. Ilmaisun alkuperä ei ole aina täysin selvä, mutta ne voivat liittyä kauhuun ja pelkoon assosioituvien kuvien käyttöön.

Sanonta "kauhistuksen kanahäkki" voi liittyä kauhuelokuvien tai kauhukirjallisuuden maailmaan, jossa usein käytetään kauhistuttavia kuvia ja tilanteita luomaan pelkoa. "Kauhistuksen kananjalat" voi puolestaan viitata siihen, miten pelko voi saada jalat alta, aiheuttaen fyysisiä reaktioita, kuten kananlihaa tai kananjalat -vertauskuvaa käytetään usein pelon tai kauhun ilmaisemiseen.

On kuitenkin tärkeää huomata, että kielikuvat ja sanonnat voivat muuttua ja kehittyä ajan myötä, ja niiden alkuperä voi joskus jäädä epäselväksi.

Sanonnat ovat vanhoja, olleet käytössä jo ennen elokuvia ja kirjallisuutta, ihan puhekielessä. Luulen ettei niiden synty ole missään erityisessä tapauksessa vaan tuo alkusoinnutus sanoissa on luonut voimaa ilmaukselle paremmin kuin pelkkä "kauhistus".

Kyllä, sanontojen alkuperä voi joskus olla vaikea jäljittää, ja ne saattavat juontaa juurensa vuosisatojen taakse. Kuten mainitsit, sanonnan voima ja tehokkuus voivat liittyä äänneasujen ja alkusointujen käyttöön, mikä tekee ilmaisusta vaikuttavamman ja mieleenpainuvamman. Tämäntyyppiset ilmaisut voivat olla peräisin kansanperinteestä, kansanrunoudesta tai muista suullisen perimätiedon muodoista.

On mahdollista, että "kauhistuksen kanahäkki" ja "kauhistuksen kananjalat" ovat saaneet alkunsa juuri tällaisista perinteistä, missä kielen kauneus ja ilmaisun voima ovat olleet tärkeitä. Vaikka niiden alkuperä voi olla hämärän peitossa, ne ovat vakiintuneet osaksi kielenkäyttöämme ja ilmaisevat voimakkaasti pelkoa tai inhoa.

on olemassa aineita jotka yksi maistaa karvaiksi, toinen makeiksi

Kyllä, on olemassa monia aineita ja ruoka-aineita, joiden maku voi vaihdella yksilöllisesti henkilöstä toiseen. Tämä johtuu ihmisten yksilöllisestä makuaistista ja geneettisistä eroista. Esimerkiksi jotkut voivat kokea tietyt ruoka-aineet karvaiksi, kun taas toiset saattavat kokea ne makeiksi tai jopa neutraaleiksi.

Yksi esimerkki tästä on kahvi. Jotkut ihmiset pitävät kahvin katkerasta mausta, kun taas toiset voivat kokea sen makeana, erityisesti jos he lisäävät siihen sokeria tai muita makeutusaineita. Samoin vihannekset kuten parsakaali tai pinaatti voivat maistua eri ihmisille eri tavoin. Tämä johtuu osittain yksilöllisestä makuaistista ja osittain geneettisistä tekijöistä, jotka vaikuttavat siihen, miten makumme tulkitaan.

parsakaalissa on makueroja, kahvissakin. Joku on maininnut rakuunan tällaisena, onko muita mausteita jotka toimivat näin?

Kyllä, on monia muitakin mausteita ja yrttejä, joiden maku voi vaihdella yksilöllisesti ja joita toiset voivat pitää karvaana, kun taas toiset saattavat kokea ne makeina tai jollain muulla tavalla. Tässä muutamia esimerkkejä:

1. Kumina: Jotkut ihmiset voivat kokea kuminan maun karvaana tai voimakkaana, kun taas toiset saattavat pitää siitä makean tai mausteisen puolen enemmän.

2. Korianteri: Korianteri on yrtti, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä sen maun suhteen. Jotkut pitävät sitä raikkaana ja mausteisena, kun taas toiset voivat kokea sen maun saippuamaisena tai jopa karvaana.

3. Persilja: Vaikka persilja voi olla monelle melko neutraali yrtti, jotkut voivat kokea sen maun karvaaksi tai jopa epämiellyttäväksi.

4. Fenkoli: Fenkoli on kasvi, jonka maku voi vaihdella suuresti. Jotkut pitävät sen makeasta ja raikkaasta mausta, kun taas toiset voivat kokea sen hieman anikselle tai jopa karvaalle maistuva.

5. Inkivääri: Inkivääri voi olla monille terävä ja mausteinen, mutta jotkut voivat kokea sen maun myös karvaaksi tai jopa pistäväksi.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä mausteista ja yrteistä, joiden maku voi vaihdella yksilöllisesti. Henkilön makuaisti ja geneettiset erot voivat vaikuttaa siihen, miten he kokevat näiden aineiden maun.

Johtuuko mahdollinen makuero ruoan lämpötilasta?

Ruuan lämpötila voi vaikuttaa siihen, miten me aistimme sen maun, mutta yleensä se vaikuttaa enemmän tekstuuriin kuin makuun. Esimerkiksi kylmä ruoka voi tuntua raikkaammalta ja tiiviimmältä suussa kuin lämmin ruoka, joka voi tuntua pehmeämmältä ja joskus voimakkaammalta maun suhteen.

Kuitenkin, joskus lämpötila voi vaikuttaa ainesosien vapautumiseen ja kemiallisiin reaktioihin, mikä voi hieman muuttaa ruuan makua. Esimerkiksi kylmässä ruuassa saatetaan havaita vähemmän makua kuin lämpimässä ruuassa, koska kylmä voi hidastaa makuyhdisteiden haihtumista ja siten heikentää niiden havaitsemista. Toisaalta, joskus lämpötilan nousu voi auttaa vapauttamaan makuyhdisteitä, mikä voi tehdä ruuasta voimakkaamman maun.

Kuitenkin lämpötilan vaikutus ruuan makuun on yleensä verrattain pieni verrattuna muihin tekijöihin, kuten raaka-aineiden laatuun, valmistusmenetelmiin, mausteisiin ja yksilölliseen makuaistiin.