25.11.2012

Retkillä Pepen kanssa


(Jäsenet A, S, P ja I länsivirolaisessa lintutornissa )



***

P. oli syntynyt yleismaailmallisten katastrofien päivänä 11.  syyskuuta. Melkein kolme vuosikymmentä sitten, 1983, olimme koko ryhmä jäsen J:n isolla hiekkajaala/huviristeilijällä viettämässä viiden päivän mittaista viikonloppua merellä, pääkohteenamme oli käynti Korppoon Jurmossa. Hienojen säiden myötä olimme nauttineet satojen petolintujen muutosta etelään ja tuulen yltyessä kovaksi lähdimme hiljalleen kohti Saloa ja kotisatamaa juuri mainittuna päivänä, syyskuun yhdentenätoista. Tuuli oli todella kovaa vastaista ja pitkällä väylällä Jurmosta Vänön suuntaan puskimme vasta-aallokkoon niin että laivan keula sukelsi syvälle jokaiseen aaltoon. Parin tunnin ajon päästä jäsen I:lle tuli jotakin asiaa kajuuttaan ja sinne mennessään hän säikähti kun huomasi veden vallanneen koko laivan pohjan, moottorikin oli jo puoliksi veden alla ja oli vain ajan kysymys koska se hörppäisi vettä ja pysähtyisi kokonaan. Kippari J. ohjasi laivan nopeasti lähellä väylän pohjoispuolella olevan saaren katveeseen suojaan ja perustimme viiden hengen ämpäriketjun, joka sitten parissa tunnissa sai tyhjennettyä laivaan tulleen veden, mitä oli laskujemme mukaan kymmenisen kuutiometriä. Se oli tullut kylkien auringonpolttamien ylälautojen välisistä raoista ja kun poistovesipumpun letku oli mennyt painolastina olleesta hiekasta tukkoon, vesi oli päässyt nousemaan vaarallisen korkealle.

Eihän tuosta sitten ollut enää illan jo hämärtyessä mitään mieltä yrittää jatkaa kauemmas, joten rantauduimme saareen, Hög Sundskäriksi merikortilta tunnistamallemme, ja retkueemme pyromaanit/-teknikot väsäsivät tuotapikaa nuotion rantakivien väliin ja aloimme makkaranpaiston sekä osa väestä muidenkin virvokkeiden merkeissä viettää jäsen P:n syntymäpäivää. Jossakin vaiheessa illan pimettyä jäsen S. innostui hakemaan kajuutasta mukana olleen pienoiskiväärin ja valojuovaluoteja joita hän sitten ampui merelle etelään lyhyinä sarjoina. Ampui, kunnes juuri saaren takaa ilmestyi väylälle miinalaiva Turunmaa tai joku vastaava, joten päätimme välittömästi julistaa yksipuolisen tulitauon ja keskittyä tiiviisti makkaranpaistoon ja muuttavien rastaiden äänten kuunteluun. Kirkastuneella taivaalla leimusivat pohjoisen horisontin yllä varhaiset revontulet.


***


(Jäsenet J, S ja P matkalla Utöseen)

 ***


Jäsen P. oli laillani kiinnostunut harvinaisten lintujen näkemisestä, mutta me molemmat olimme myös hyvin sitoutuneita työhömme joten bongaukset viikolla eivät juurikaan tulleet kysymykseen. Vuonna 2000 vapun vaiheilla maahamme ilmaantui Venäjältä hanhikorppikotka, joka lensi läpi etelärannikon ja asettautui viimein Korppooseen, lähelle Rumarin tutkatornia. Keskustelimme asiasta P:n kanssa ja päätimme sitten toukokuun ensimmäisenä lauantaina yrittää lähteä paikalle sitä näkemään. Lähdin aamuvarhaisella Vantaalta ajamaan Saloon, missä vaihdoimme varusteet P:n autoon ja ajoimme saaristotielle. Matkalla tuli Lintutiedotukseen viesti että lintumme oli nähty lähtevän lentämään eteläpuolen merelle. Emme tuosta suuremmin lannistuneet vaan jatkoimme matkaa, tulkoon tästä sitten hyvä retkipäivä jos bongaus ei ota onnistuakseen.

Paraisten jälkeen ajoimme lautalle ja lauttarannan jälkeen kiipesimme viereiselle Prostvikin kalliolle kiikaroimaan eteläpuolen horisonttia. Merikotkia näimme useita, myös muita etelästä tulevia petoja joista erityisesti ohilentävä haarahaukka säväytti, kurkia ja hanhia, mutta muutaman tunnin jälkeen kaukana lännessä näimme sitten jonkun lentävän otuksen, joka selvästi näytti linnulta mutta oli mielestämme paljon merikotkiakin suurempi. Matkaa tuntui olevan kai kymmenisen kilometriä, joten emme kauan kalliolla ihmetelleet vaan kapusimme alas autolle ja lähdimme ajamaan kohti Nauvoa. Mielestämme jo hyvän matkaa ajaneina päätimme pysähtyä seuraavan aukeavan peltoaukon laitaan tutkimaan kiikarein tilannetta. Kun pysäytimme auton, juuri edestämme nousi ilmaan järkyttävän massiivinen petolintu, toivomamme hanhikorppikotka, niin läheltä ettei se mahtunut kokonaan kiikariemme näkökenttään. Katsoimme ällistyneinä kuinka lintu keräsi korkeutta nenämme edessä kuin hissillä nousten ja lähti sitten jatkamaan taas karkeasti sinne mistä olimme juuri tulleet. Parinsadan metrin päähän meistä ehti pysähtyä muutama muukin autokunta tuota ällistelemään, mutta luulen että meitä paremmin ei tuota lintua tainnut lopulta kukaan nähdä.

Paluumatka oli sitten yhtä juhlaa, mihin kirsikaksi kakun päälle kävimme vielä Sauvon tienhaarassa ihailemassa paikallista punajalkahaukkaa kun se saalisteli langoilla väijyen pellon yllä liikkuvia hyönteisiä.


***


Syyskuussa 2003 teimme taas koko porukan voimin muutaman päivän mittaisen retken Kustavin Isokariin. Siinä saaressa emme ennen olleetkaan käyneet. Kyydin ja majoituksen saimme merivartijoilta, vanhan aseman puolella oli tilaa. Kiertelimme saaren päivittäin, katsoimme tarkasti kylän ja majakan, tutustuimme vartijoiden työtiloihin uudella asemalla samalla kun saimme käydä saunomassa ja linturetkillä löysimme muun muassa useammankin taigauunilinnun, se oli jäsen P:lle kolmassadas elämänpinna, ja kuten tyyliin sopi, raja katkesi spontaanilla lajilla.  P:llä oli tuohon aikaan pieni kisa tuon rajan katkaisusta kummipoikansa Totin kanssa, ja mahtoiko nyt olla niin että molemmat katkaisivat oman rajansa aivan päivän, parin välein. Meistä P. oli moraalinen voittaja koska katkaisulaji oli spontaani eikä bongattu.


***


Viime vuoden lokakuussa retkeilimme neljästään, S. P. I. ja minä, viiden päivän ajan Korppoon, silloisen Länsi-Turunmaan, nykyisen Paraisten, Utössä, paikassa missä viimeiset yhteiset retkemme teimme. P:n kunto oli ankaran sytostaattilääkityksen kuristamana heikko, kylällä ja lähitienoolla hän jaksoi vielä parin tunnin kävelyitä tehdä, yksi päivä meni kokonaan sängyssä leväten. Juuri sinä päivänä löytyi saaren Itäniityltä isokirvinen. Kannustin innokkaasti P:tä yrittämään vielä tuota lajia, koska hänellä ei sitä vielä elämänpinnoissaan ollut. Sinä päivänä hän ei jaksanut lähteä, mutta kun lintu löytyi paikalta vielä seuraavanakin aamuna, P. lähti kanssani kylän poikki Itäniityn laitaan, missä vähän aikaa odotettuamme ja kiuruja sekä niittykirvisiä selailtuamme kohdelajimme nousi kuuluvasti kutsuen pitkästä heinikosta, teki edessämme ja yllämme edelleen äänekkäänä pari kierrosta ja tovin paikallaan lekuteltuaan putosi takaisin heinikkoon. Tuosta lajista taisi tulla viimeinen hänen näkemänsä elämänpinna.

Vuoden mittaisen hoitokuurin loppumisen jälkeen P:n kunto koheni ja teimme vielä kaksi yhteistä retkeä Utöseen tammi-helmikuussa. Siitä eteenpäin suunnittelemamme kuukausiretket kaatuivat sitten P:n terveydentilan nopeasti huonontuessa ja nyt on enää muistojen aika.


***



(ja saareen on sitten saavuttu, S osoittaa jotakin katsottavaa)  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.